Helsingin historia

Virallinen Helsingin historia alkaa vuonna 1550, jolloin Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa perusti kaupungin Vantaanjoen suulle Tallinnan kanssa kilpailevaksi kauppapaikaksi. Asukkaiksi pakkosiirrettiin Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan porvareita. Helsingin seutua olivat asuttaneet jo rauta-ajalta lähtien hämäläiset heimot, joita vastaan tehtyjen voittoisien ristiretkien jälkeen alueelle tuli ruotsalaisia siirtolaisia noin 1300-luvulla. Helsingin kasvu oli kituliasta, ja vuonna 1640 kenraalikuvernööri Pietari Brahe siirsi kaupungin Vantaanjoen suulta Vironniemelle.

1700-luvulla voimistunut Venäjän keisarikunta valloitti Helsingin kahdesti. Helsingin edustalle suojaksi rakennetun Suomenlinnan linnoitustöiden seurauksena kaupunki alkoi kasvaa. Suomesta tuli Suomen sodan jälkeen osa Venäjän keisarikuntaa vuonna 1809, ja autonomisen Suomen pääkaupunki siirrettiin Helsinkiin lähemmäksi Pietaria ja kauemmaksi Ruotsista. Myöhemmin Helsinkiin siirrettiin myös yliopisto. Senaatintorin ympäristön uusklassiset rakennukset muistuttavat Helsingin historiasta Venäjän keisarikunnan hallintokaupunkina.

Helsingistä tuli Suomen itsenäistymisen myötä maan pääkaupunki vuonna 1917. Jo seuraavana vuonna 1918 Helsinki oli merkittävässä osassa sisällissodan syttymisessä, ja saksalaiset joukot valtasivat Helsingin Helsingin taistelussa. Kaupunkia pommitettiin useaan otteeseen toisessa maailmansodassa. Vuonna 1952 Helsingissä pidettiin kesäolympialaiset ja 1975 kylmän sodan aikana merkittävä ETYK-kokous.

Helsingin kaupungin alue laajeni vähitellen Senaatintorin ympäristöstä useiden alueliitosten myötä nykyiseen kokoonsa. Ensin kaupunkiin liitettiin Töölön kylä, vuonna 1906 esimerkiksi Meilahti, Kumpula ja Käpylä, ja vuoden 1946 suuressa alueliitoksessa muun muassa Huopalahden kunta, Haagan kauppala, Oulunkylän kunta ja Kulosaaren huvilakaupunki. Vuonna 1966 kaupunkiin liitettiin Vuosaari ja viimeisimmässä alueliitoksessa vuonna 2009 osia Sipoosta ja Vantaasta.

Varhaishistoria

Rautakaudella Helsinki, kuten valtaosa muustakin Uudestamaasta, kuuluivat hämäläisten alueisiin. Heidän reittinsä merelle kulkivat sisämaasta Vantaanjokea pitkin. Vaatimaton, kalanmädistä nimensä saanut Mätäoja, yhdisti Vantaanjoen mereen Huopalahden kohdalla jota pitkin kulkiessaan välttyi joen merenpuoleisilta koskilta. Tämän väylän lisäksi Etelä-Hämeen asukkaat käyttivät myös Sipoonjokea kulkiessaan merelle. Hattulaan aiemmin kuuluneen Orimattilan väestö osasi vielä myöhään kertoa kalastusmatkoistaan merelle, ja vuodelta 1347 on säilynyt kirjallinen lähde, jossa mainitaan hattulalaisten ja hauholaisten alueella sijainneet kalastusalueet. Paikannimissä on säilynyt jäänteitä varhaisesta hämäläisasutuksesta. Esimerkiksi Konala-nimen tulkittu juontuvan nimestä Konhola, jolloin alueen asutus olisi alun perin peräisin Akaan pitäjän Konhon kylästä. Hämäläisten lisäksi myös virolaiset käyttivät rannikkoaluetta kalastukseen ja muuttoliike Suomenlahden eteläpuolelta oli pidempiaikainen ilmiö läpi aikojen.

Ruotsalaiset tulivat Helsingin alueelle keskiajalla hämäläisiä vastaan tehdyn voitokkaan ristiretken myötä. Ruotsalaisten kolonisaatiolla pyrittiin vahvistamaan tuoreita aluevaltauksia. Helsingin vaakuna on suunniteltu myöhemmin kuvaamaan tätä tapahtumaa. Helsingin seudun ruotsalainen asutus on kuitenkin varsin nuorta verrattuna Sipooseen, Pernajaan ja Porvooseen, jotka olivat alueen tärkeimmät ruotsalaisen kolonisaation kohteet 1200-luvun lopulla ja erityisesti 1300-luvulla. Itäisen Uudenmaan ruotsalaissiirtolaisuuden on arveltu alkaneet yhdestä suuresta väestönsiirrosta Keski-Ruotsista Porvooseen, josta väki olisi sitten levinnyt alueelle. Paikannimen Helsinge (Helsinki) on tulkittu viittaavan siirtolaisten alkuperään Hälsinglandissa. Nykyisin käsitystä pidetään kuitenkin kyseenalaisena, sillä murretutkimuksen perusteella uudisasukkaat tulivat Uplannista ja sen lähiseuduilta. Osa pitäjän länsi- ja pohjoisosasta säilytti kuitenkin suomalaisen asutuksensa. Pitäjässä sijaitsikin kylä nimeltä Tolkby, jossa on katsottu tapahtuneen tulkitsemista ja kääntämistä uusien ja vanhojen asukkaiden välillä. Helsingin pitäjän synty voidaan ajoittaa suunnilleen 1300-luvun loppuun.

Ruotsin vallan aika

Helsingin perustaja Kustaa Vaasa.

Pääartikkeli: Ruotsin vallan aika Suomessa

Vantaan Helsinki

Kuningas Kustaa Vaasa perusti Helsingin Vantaanjoen suulle Forsbyn eli Koskelan keskiaikaisen kylän paikalle 12. kesäkuuta 1550. Päivää on sittemmin alettu viettää Helsinki-päivänä. Pääasiallinen tarkoitus oli kilpailu lahden toisella puolella sijaitsevan Tallinnan kanssa, mutta motiivina oli myös ajatus saada suora kaupallinen yhteys erityisesti Venäjälle ja Alankomaihin. Kustaa Vaasan tarkoitus oli rakentaa Helsingistä Tukholman rinnalle Ruotsin valtakunnan mahtikaupunki ja idänkaupan kivijalka. Kaupungin oli pakko sijaita Suomessa, sillä idän ja lännen välistä tuottoisaa välityskauppaa ei maantieteellisistä syistä olisi voinut hallita Ruotsissa sijainneista kaupungeista käsin. Turku sijaitsi liian kaukana Venäjän kaupan reiteistä, ja Viipuriin johtanutta meriväylää pidettiin hankalana. Myöskään Porvoo ei täyttänyt purjehduskelpoisen sataman kriteerejä. Helsingin merkitys oli myös vahvasti puolustuksellinen, ja sen ajateltiin muodostavan Turun ja Viipurin kanssa kolmen rannikkokaupungin puolustusketjun. Asukkaat Helsinkiin saatiin, kun Porvoon, Tammisaaren, Rauman ja Ulvilan kaupunkien porvarit määrättiin muuttamaan uuteen kaupunkiin. Rauman ja Ulvilan porvarit olivat haluttomimpia muuttamaan etelärannikolle, jossa heidän täytyi rakentaa kauppaverkosto täysin uudelleen. Tottelemattomia raumalaisia uhattiin jopa teloituksilla.

Helsinki syntyi nopeasti ja keinotekoisesti ikään kuin kuninkaan vallankäytön luomuksena. Koskelan kylän talonpojat karkotettiin perintömailtaan pakkolunastuksilla. Vantaanjoen kahden uoman väliselle Kuninkaankartanonsaarelle perustettiin Helsingin kuninkaankartano. Alun perin saarelle oli tarkoitus rakentaa linnoitus. Sen sijaan rakennettiin puinen päärakennus ja hiljalleen myös muita talousrakennuksia.

Vielä vuonna 1548 kaupungin perustamispaikaksi oli harkittu kallioista Santahaminaa, mutta Vantaanjoen suun puolesta puhui muun muassa Erik Fleming, jonka arvostelukykyyn kuningas luotti. Santahamina hyvine meriyhteyksineen olisi ollut ihanteellisempi paikka kansainväliseen kauppaan, mutta laajentumismahdollisuudet ja yhteydet sisämaahan olivat joen varrelta paremmat. Santahaminaa olisi lisäksi ollut vaikeaa puolustaa. Kustaa Vaasa oli kaupungin lopulliseen sijaintiin tyytymätön ja koki sen sijainneen liian kaukana sisämaassa. Vantaanjoen suu sijaitsi karikkoisen Vanhankaupunginlahden pohjukassa ja oli hankala rantautumispaikka suurille purjelaivoille. Varhaisimmat suunnitelmat kaupungin uudelleensijoittamisesta lähemmäksi avomerta tehtiin Suuren Venäjän sodan aikana vuonna 1555.

Helsinki 1500-luvun lopulla, Aarno Karimon historiamaalaus 1900-luvulta.

Vaikka Helsinki kasvoi jo 1550-luvun lopulla jopa Turkua vilkkaammaksi satamaksi, kaupungin perustaminen ei saavuttanut toivottuja tuloksia Tallinnan kilpakumppanina Suomenlahden kaupassa. Tallinna oli edeltävien vuosisatojen aikana vakiinnuttanut asemansa kauppapaikkana Hansaliiton vaikutuksessa. Helsinki ei sen sijaan ollut valmiiksi osa laajempaa kauppakaupunkien verkostoa, johon se yritettiin kytkeä. Tallinnan saksalaisten kauppiaiden suhteet kattoivat laajasti Itämerta ja Tallinnassa oli myös entuudestaan varallisuutta, jollaista Helsingissä ei ollut. Myös Helsingin sijainti karikkoisella pohjoisella Suomenlahdella oli epäedullinen suhteessa helpommin purjehdittavaan Viron rannikkoon.

Kun Kustaa Vaasa kuoli vuonna 1560, kaupunki menetti nauttimansa kuninkaallisen suosion. Seuraavana vuonna Ruotsi valloitti Pohjois-Viron ja Tallinnan, mikä vähensi Helsingin kaavailtua tärkeyttä. Ruotsalaishallitsijat keskittyivät kohentamaan Tallinnan asemaa venäläisen Narvan kilpailijana. Helsinki köyhtyi, mutta Itämeren alueella käytyjen sotien vuoksi siitä tuli kuitenkin sotilaallinen keskus laivaston talvehtimispaikkana ja sotaväen lastauspaikkana. Kun 1500-luvun lopulla Juhana III alkoi elvyttää Porvoon kaupankäyntiä, Porvoosta tuli Helsingin merkittävin kilpailija. Asema kannattavana kaupunkina oli vaakalaudalla 1600-luvun alkupuolella.

Vironniemen Helsinki

Helsingin kartta vuodelta 1645 näyttää sekä vanhan Helsingin Vantaanjoen suulla että uuden Helsingin nykyisellä paikallaan.

Kun Suomenlahden rannikolle 1630-luvun lopulla kaivattiin uutta elinvoimaa sekä sotilaallisista että taloudellisista syistä, alettiin Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahen johdolla etsiä Helsingille uutta paikkaa. Vanhankaupunginkosken aluetta pidettiin puolustuksellisesti heikkona, ja Vanhankaupunginlahti oli alkanut mataloitua; suuremmat laivat eivät enää mahtuneet purjehtimaan kaupungin satamaan, vaan niiden lasti piti purkaa kauempana.

Esille nostettiin jälleen Santahamina, mutta sen eteläosan kallioinen ja epätasainen maaperä olisi ollut hankalaa rakennusmaata, eikä pohjoisosaan mahtunut kunnollista satamaa. Lisäksi Santahaminaan oli huonot liikenneyhteydet mantereelta. Pienten saarten ympäröimä Sörnäistenniemi (ruots. Södernäs) nähtiin ihanteellisena satamalle, mutta asemakaavan laatimisen jälkeen huomattiin, että kaupungin kasvu olisi ollut alueella vaikeaa. Paikaksi valittiin Sörnäistenniemen ja Helsinginniemen (Helsingenäs) välissä sijainnut Vironniemi (Estnäs), jota oli Vanhankaupunginlahden madaltumisen takia jo ehditty käyttää tilapäisenä satamana. Nykyisin alueella sijaitsee Kruununhaan kaupunginosa ja Senaatintori. Vanha, 90 vuotta asutettu kaupunki Vanhankaupunginlahden rannalla jätettiin tyhjilleen, eikä Ruotsin vallan aikaisia rakennuksia ole säilynyt. Alue tunnetaan nykyisin Vanhanakaupunkina.

Helsingin pormestari Anders Larsson Ehredt kirjoitti vuonna 1639 Pietari Brahelle, että kaupungin tulisi säilyttää uudella paikalla vanha nimensä. Nimeä Helsingfors ei saisi vaihtaa uuteen nimeen, esimerkiksi Södernäsiksi (Sörnäisiksi), vaikka se olisi ilmaissut paremmin kaupungin sijainnin. Pormestarin mukaan nimi Helsingfors oli ”muistuma meidän esi-isiemme voitokkaista aseista” ja ylistys Ruotsista Hälsinglannista alueelle keskiajalla tulleille maahanmuuttajille. Kenraalikuvernööri hyväksyi pyynnön ja näin kaupunki sai perustamiskirjassa 2. lokakuuta 1639 säilyttää nimensä sekä Uudenmaan vaakunasta jäljennetyn Helsingin vaakunan. Vaakuna kuvaa merellä kulkevaa laivaa, joka kuljettaa hälsinglantilaisia heidän uuteen maahansa.

Muutto Vironniemelle sujui useamman vuoden ajan hitaasti, kunnes sitä vauhditti uusi asemakaava vuonna 1645. Vuoden 1654 tulipalo tuhosi kuitenkin yli puolet Helsingin taloista. Katovuosina 1695–1697 Helsingin kuolleisuus kaksinkertaistui nälänhädän ja aliravitsemuksen seurauksena. Venäjän keisarikunnan voimistuminen ja Pietarin kaupungin perustaminen vuonna 1703 vaikuttivat merkittävästi Helsinkiin. Isonvihan aika oli kaupungille rankkaa. Ensin vuonna 1710 kaupunkiin tuli rutto, joka surmasi noin puolet eli 650 kaupungin asukkaista – Kampin hautausmaalle haudattiin lisäksi noin 500 kuollutta ulkopaikkakuntalaista, yhteensä 1 185 ihmistä neljän kuukauden aikana. Vuoden 1713 Helsingin taistelun yhteydessä perääntyvä Ruotsin armeija poltti kaupungin, jottei vihollinen voisi käyttää sitä hyväksi, ja lopuksi venäläiset sotajoukot miehittivät hylättyä kaupunkia vuosina 1713–1721. Alue oli venäläisten hallussa vuoteen 1721, jolloin Uudenkaupungin rauha päätti isonvihan. Sodan jälkeen Helsinkiä alettiin rakentaa uudelleen vanhan asemakaavan mukaan. Kaupungin kehitys pysyi kuitenkin heikkona.

Hattujen sodan ja Pikkuvihan aikana 1742–1743 kaupunki oli uudelleen venäläisten miehittämä, mutta rakennukset säilyivät ehjinä. Ruotsin menetettyä Turun rauhassa 1743 Venäjälle Haminan rajalinnoituksen ryhdyttiin Helsingin edustalle rakentamaan uutta merilinnoitusta Sveaborgia (Suomenlinna). Suomenlinnan suunnitelmat laati ruotsalainen kreivi ja linnoitusupseeri Augustin Ehrensvärd. Linnoitustyömaa kasvatti kaupungin asukaslukua ja taloutta, ja kaupunkiin perustettiin useita tiilitehtaita ja kartanoita.

Napoleonin ja Aleksanteri I:n valtapolitiikan vuoksi Ruotsi vedettiin sotaan Venäjää vastaan 1808. Suomen sodassa venäläiset valloittivat Helsingin kaupungin 1808. Viaporin piirityksen aikana kaupungissa syttyi tulipalo, joka tuhosi lähes koko kaupungin.

Autonomian aika

J. E. Lindh, Johan Carl Ludvig Engel.

Uudenmaan läänin maaherra Gustav Fredrik Stjernvall teki 1810 ehdotuksen pääkaupungin siirtämisestä Helsinkiin. Ehdotus keräsi kannatusta muun muassa Viaporin linnoituksen ansiosta, ja lopullisesti pääkaupunki siirrettiin Turusta 4 000 asukkaan Helsinkiin vuonna 1812 kolme vuotta sen jälkeen, kun Suomi oli siirtynyt Venäjän keisarikunnan osaksi. Venäjän keisari ja Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I halusi Suomen pääkaupungin lähemmäksi Pietaria ja kauemmaksi Ruotsista. Samassa yhteydessä Carl Ludvig Engel valittiin suunnittelemaan Helsingin keskusta uudelleen palon jäljiltä, enemmän keisarikunnan hallintokaupungin näköiseksi. Rakennustöiden toinen johtaja oli helsinkiläinen Johan Albrecht Ehrenström, joka loi myös Helsingin asemakaavan. Monet Helsingin uusklassisista rakennuksista, erityisesti Senaatintorin ympäristö Tuomiokirkkoineen ovat Engelin käsialaa. Helsingin kantakaupungin monien kaupunginosien katukuvaa vallitsevat tyyliltään jugendia edustavat rakennukset ovat kuitenkin peräisin 1800- ja 1900-lukujen vaihteen tienoilta.

Turun palon jälkeen vuonna 1827 myös yliopisto, joka oli jäänyt pääkaupungin siirron yhteydessä Turkuun, siirrettiin Helsinkiin. Helsingistä kehkeytyi hallinto-, yliopisto- ja varuskuntakaupunki, ja se kasvoi maan todelliseksi teollisuuskeskukseksi. Teollisuusalueina tunnettiin ennen kaikkea Hakaniemi, Sörnäinen ja Munkkisaari.

Vuonna 1840 kaupungissa oli jo 20 000 asukasta. Tärkeät rautatieyhteydet rakennettiin Hämeenlinnaan 1862 ja Pietariin 1870. Vuonna 1890 asukkaita oli yli 65 000 ja vuonna 1920 yli 120 000. Ensimmäisen maailmansodan aikana Helsingin ympärille rakennettiin kolme linnoitusvyöhykettä osana Pietarin puolustusta. Vuonna 1906 Viaporin kapinassa paukkuivat tykit muutaman päivän ajan Helsingin edustalla.

Kieliolot

Helsinki oli vielä 1800-luvun alkupuolella pääosin ruotsinkielinen kaupunki. Jatkuvat rakennustyöt tosin aiheuttivat muuttoliikettä kaupunkiin myös suomenkieliseltä maaseudulta, mutta kaupungin suomenkielinen väestö pysyi selvänä vähemmistönä ja koostui pääosin työ- ja palvelusväestä. Toisen merkittävän kielivähemmistön muodostivat venäläiset sotilashenkilöt, virkamiehet ja kauppiaat.

Vuosisadan lopulla suomenkielinen väestö kuitenkin kasvoi ruotsinkielistä nopeammin, ja 1900-luvun alussa suomenkieliset olivat jo enemmistönä, 50,7 % kaupungin väestöstä. Kaupungin hallinto kuitenkin hoidettiin lähes kokonaan ruotsiksi, kunnes valtuusto vuonna 1902 päätti sallia myös suomen kielen käytön kaikissa kaupungin asioissa. Vuodesta 1906 päätettiin, että kaikki kaupungin painettavat asiakirjat oli julkaistava sekä suomeksi että ruotsiksi. Myöhemmin kaupungin kasvaessa on ruotsinkielisen väestön suhteellinen osuus edelleen vähentynyt, ja nykyisin (2019) heitä oli enää 5,9%. Virallisesti Helsinki on kuitenkin edelleen kaksikielinen kunta.

Helsingin kehitys 1900-luvun alusta 2000-luvulle

Helsingin kartta vuodelta 1878.

Kauppatori vuoden 1900 tienoilla (väritys).

Kauppatori 1930-luvulla (Autochrome).

Ilmakuva Helsingin niemestä.

Helsinki 1930.

Helsingistä tuli itsenäisen Suomen pääkaupunki heti itsenäisyysjulistuksen myötä 6. joulukuuta 1917. Suomen sisällissota kuitenkin alkoi jo seuraavassa kuussa, 27. tammikuuta 1918, kun Hakaniemessä Helsingin työväentalon torniin sytytettiin punainen lyhty vallankumouksen alkamisen merkiksi. Punakaarti otti pian Helsingin haltuunsa, ja senaatti joutui lähtemään evakkoon Vaasaan. Korkeinta kunnallista valtaa kaupungissa käytti sodan aikana Helsingin työväenjärjestöjen eduskunta. Suomen kansanvaltuuskunta ja muu punaisten johto pakeni 8. huhtikuuta Viipuriin, jonka jälkeen saksalaiset joukot kenraali Rüdiger von der Goltzin johdolla valtasivat kaupungin 12.–13. huhtikuuta, ja Mannerheimin johtama valkoinen armeija saapui Helsinkiin 16. toukokuuta. Sisällissodan jälkeen Viaporin linnoituksessa toimi Suomenlinnan vankileiri. Vuonna 1918 Viaporin linnoituksen nimeksi vaihdettiin Suomenlinna.

Ensimmäiset demokraattiset, yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuvat kunnallisvaalit pidettiin Helsingissä 27.–28. joulukuuta 1918. Kaupunginvaltuustoon valittiin yhteensä 60 valtuutettua. Sosiaalidemokraattien listalta valittiin 26 edustajaa, näiden joukossa muun muassa Väinö Tanner, Miina Sillanpää ja Matti Paasivuori. Kokoomuksen listalta valittiin kahdeksan edustajaa, kuten Hedvig Gebhard, K. A. Paloheimo ja Eino Suolahti. Edistys sai neljä edustajaa, joista jälkimaailma tuntee ehkä parhaiten Santeri Ivalon. Ja valtuuston suurin porvarillinen ryhmä, RKP:n lista, sai 22 valtuutettua. Tähän kuuluivat muun muassa valtuuston puheenjohtajaksi valittu Alexander Frey, E. von Frenckell ja Jenny af Forselles.

Teollistuminen toi mukanaan massamuuton kaupunkeihin. Tämä yksihuoneinen työläiskoti Helsingistä vuodelta 1911 edustaa kaupungin yritystä parantaa työläisten oloja muun muassa sähköllä ja juoksevalla vedellä. Silti tällaisissa pienissä asunnoissa saattoi asua kymmenenkin henkeä eri sukupolvissa.

1900-luvun alku oli voimakkaan teollistumisen aikaa: vuonna 1913 Helsingin seudulla sijaitsi lähes 16 % ja vuonna 1949 lähes 25 % koko Suomen teollisuuslaitoksista. Teollisuustyöväkeä Helsingissä asui vuonna 1923 miltei 17 000 ja vuonna 1945 lähes 40 000. Konepajatoimintaa lukuun ottamatta Helsinkiin keskittyi pääasiassa pientä ja keskisuurta teollisuutta. Teollisuus oli monipuolista, mutta volyymiltään ylivoimaisesti merkittävin oli metalliteollisuus. Teollisuus kasvoi 1950-luvulle saakka, mutta sen jälkeen yritykset alkoivat siirtyä kantakaupungista esikaupunkeihin ja myöhemmin lähikuntiin. Vuosien 1960 ja 1980 välillä kantakaupungin teollisuustyöpaikat vähenivät puolella. Teollisuuden vetäytyminen oli osa kaupunkisuunnittelua, jolla pyrittiin rajoittamaan liian voimakasta muuttoliikettä Helsinkiin. Teollisuus ja tiivistyvä kaupunkiasutus synnyttivät myös yhä enemmän ristiriitoja. 1970-luvulla teollisuusalueilta vapautuneita maa-alueita alettiin kaavoittaa asuinkortteleiksi; yksi huomattavimmista esimerkeistä on Merihaka.

Talvi- ja jatkosota

Toisen maailmansodan aikana kaupunkia pommitettiin useaan otteeseen. Suurinta tuhoa aiheuttivat Helsingin suurpommitukset jatkosodan aikana, mutta tuhot jäivät suhteellisen vähäisiksi, jos niitä vertaa muiden sotaan käyneiden maiden kaupunkeihin. Lontoon ja Moskovan ohella Helsinki jäi ainoaksi sotaan osallistuneen eurooppalaisen maan pääkaupungiksi, jota ei valloitettu sodan aikana.

Tapahtumia

Helsingille oli myönnetty vuoden 1940 olympialaiset, mutta ne jäivät toisen maailmansodan takia pitämättä. Vuoden 1940 olympialaisia varten kaupunkia rakennettiin paljon funkis-arkkitehtuurin hengessä. Tältä ajalta ovat esimerkiksi Olympiastadion, Tennispalatsi, Käpylän olympiakylä ja Lasipalatsi. Vuonna 1952 pidettiin Helsingin olympialaiset.

Vuonna 1975 Finlandia-talossa järjestettiin Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin (ETY) huippukokous, jonka päätösasiakirja on nimeltään Helsingin sopimus. Konferenssiin otti osaa 35 maan valtionpäämiehet. Kokouksessa vahvistettiin Euroopan sodanjälkeiset rajat. Elokuussa 1982 avattiin Helsingin metro välille Rautatientori – Itäkeskus. Helsinki oli vuonna 2000 yksi Euroopan kulttuuripääkaupungeista. Kun Suomi voitti ensimmäistä kertaa Eurovision laulukilpailun keväällä 2006, järjestettiin vuoden 2007 euroviisut Helsingin Hartwall Areenalla.

Alueellinen laajeneminen ja kasvu

Pääartikkeli: Helsingin alueellinen laajeneminen

Helsinki perustettiin alun perin Koskelan kylän alueelle Vantaanjoen suulle, nykyisen Arabianrannan lähettyville Vanhankaupunginlahden viereen. Kaupunki sai nimensä lähettyvillä olleesta Helsinginkoskesta. Nopeasti huomattiin kuitenkin, ettei kaupunki vastannut odotuksia, lähinnä Vanhankaupunginlahden mataluuden takia. Kenraalikuvernööri Pietari Brahe päätti siirtää kaupungin paremmalle satamapaikalle tuuliselle Vironniemelle vuonna 1640, nykyisen Kruununhaan eteläosaan.

Varsinainen kaupunkimaisesti rakennettu alue käsitti vain pienen alueen nykyisen Senaatintorin ympärillä, mutta kuningatar Kristiina lahjoitti Helsingin kaupungille koko Töölön kylän alueen, johon kuului suurin osa nykyistä kantakaupunkia. Suurin osa nykyisen kantakaupungin alueesta rakennettiin vähitellen kaupunkimaisesti 1900-luvun puoliväliin mennessä. Vuonna 1906 Helsinkiin liitettiin myös alueita naapurikylistä, muun muassa Meilahti sekä Kumpulan ja Käpylän alue.

Kaupunkimaista asutusta syntyi jo 1900-luvun alussa myös kantakaupungin ulkopuolelle. Useista esikaupungeista muodostettiin taajaväkisiä yhdyskuntia, ja 1920-luvulla muutamat niistä erotettiin Helsingin maalaiskunnasta erillisiksi kunniksikin. Sellaisia olivat Huopalahden kunta, Haagan kauppala, Oulunkylän kunta ja Kulosaaren huvilakaupunki. Ne jäivät kuitenkin lyhytikäisiksi, sillä ne kaikki liitettiin Helsinkiin vuonna 1946 suuressa alueliitoksessa, samoin kuin huomattava osa Helsingin maalaiskunnan silloisesta alueestakin. Helsingin alue viisinkertaistui, ja kaupunki sai 51000 asukasta. Myöhemmin Helsingin maalaiskunnasta liitettiin Helsinkiin myös Vuosaari vuonna 1966.

Sotien jälkeen Helsingin alueen kasvu kiihtyi ja vuonna 1965 kaupungissa oli yli puoli miljoonaa asukasta. 1970- ja 1980-luvuilla kaupunkiin rakennettiin lukuisia esikaupunkien lähiöitä. Kasvavia kaupunkimaisia keskuksia syntyi esimerkiksi Malmille, Tapanilaan ja Puistolaan.

Viimeisin merkittävä alueliitos tapahtui vuoden 2009 alussa, kun Sipoon länsiosasta liitettiin 2 660 hehtaarin ja Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Kaupunginvaltuusto oli 21. kesäkuuta 2006 päättänyt ehdottaa valtioneuvostolle, että Länsi-Sipoosta liitettäisiin 5 000 hehtaarin alue ja Kaakkois-Vantaasta 200 hehtaarin suuruinen alue Helsinkiin. Selvitysmies Pekka Myllyniemi esitti, että liitettävän alueen kokoa pienennettäisiin 3 000 hehtaariin. Valtioneuvosto päätti 28. kesäkuuta 2007 hyväksyä alueliitoksen selvitysmiehen ehdotuksen mukaisesti. Korkeimman hallinto-oikeuden hylättyä 15. tammikuuta 2008 päätöstä koskeneet valitukset, tuli liitos voimaan 1. tammikuuta 2009 alkaen.

Osana keskustelua valmisteilla olevasta Suomen kuntauudistuksesta on ehdotettu Helsingin, Espoon, Vantaan ja Kauniaisten yhdistämistä, joskin muut kaupungit suhtautuvat erittäin kielteisesti ajatukseen Helsingin kanssa liittymisestä.

Katso myös

• Helsingin pitäjän kirkonkylä

Lähteet

• Aalto, Seppo: Sotakaupunki: Helsingin Vanhankaupungin historia. Helsinki: Otava, 2012. ISBN ISBN 978-951-1-26234-3
• Tarkiainen, Kari: Ruotsin itämaa. Svenska litteratursällskapet i Finland, 2010. ISBN 9789515832122
• Hakkarainen, Helena & Putkonen, Lauri: Helsingin kantakaupungin teollisuusympäristöt. Helsingin kaupunginmuseo, 1995. ISSN 1238-9870 ISBN 951-772-725-9
• Erävuori, Jukka: Helsingin sataman ja satamahallinnon historia. Helsingin kaupunki, 1981.

Kirjallisuutta

• Inha, I. K.: Helsinki. Valon kaupunki. (Toimittaneet Jukka Kukkonen, Riitta Toiviainen ja Kjell Westö) Helsinki: Suomen valokuvataiteen museo: WSOY, 2009. ISBN 978-951-0-35022-5
• Kervanto Nevanlinna, Anja: Helsingin historia vuodesta 1945. 4. Voimat jotka rakensivat Helsinkiä 1945–2010. Helsinki: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26836-9
• Klinge, Matti: Pääkaupunki, Helsinki ja Suomen valtio 1808-1863. Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0
• Klinge, Matti: Pääkaupunki. Helsinki ja Suomen valtio 1808–1863. Helsingissä: Otava, 2012. ISBN 978-951-1-26235-0

Aiheesta muualla

• Helsinki 200 vuotta pääkaupunkina 2012 -sivut.
• Yleisradio: Kaksi lukua Helsingin historiaa.